Stockmannilla

Noniin sanoista teoiksi, tuli käytyä myös Stockmannilla.

Stockmann on ollut paikallaan aina, kaikkina tunteminani vuosikymmeninä. Argos-hallin avajaisissa voitin lasten tietovisassa mikkirepun. Yhdeksänkymmentäluvun alussa treeneistä palatessa taas tapanamme oli bestiksen kanssa venyttää iltaa pyörähtämällä pieni kierros rullaportaissa ja kruunata visiitti esitykseen jossa toinen kuuluttaa toisen ”eksyneeksi” ja odottelee sitten ala-aulan infopisteessä hyvin huolestuneena, hysteeristä naurua pidätellen. Esiteinit ja urbaani ajanvietto.

Stockmanniin on siis jonkinlainen pitkän kaaren tunneside. Odotukset korkeammalla kuin Tokmanniin astuessa. Vähän niinkuin Le Bon Marché, ikoni itsessään, vähän niinkuin. Stockmann edustaa eräänlaista pysyvyyttä markkinoilla, jopa päätyessään vuokralaiseksi omalla tontillaan. Koska eikai Stockmannin paikalla voi olla kuin Stockmann? Ei kai?

Vaan kun rima on liian korkealla, kokemus helposti lässähtää. Tällaista shop-in-shop standimaailmaa se on nyt sitten vissiin kaikkialla. Brändimaailmaa. Makumaailmaa. Vähän ahdasta ja sekavaa. Ja saarekkeiden välillä autioituneita välikäytäviä, joista osa sentään johdatti vanhoille tutuille poluille. Pääasiassa olin pihalla kuin Helsingin uusien ratikkalinjojen kanssa, mutta Akateemiseen osasin nousta maan alta vaikka silmät kiinni. Mutta että Starbucks! Onneksi on vielä Café Aalto, jonka olivat vierailuhetkellä löytäneet muutkin Ranskan residentit siinä määrin että heräsi kysymys oliko paikalla joku joka ei asu Ranskassa?

P.S. Kalat olivat paikallaan neljännen kerroksen altaassa! Ja ihan samanlaista sorttia kuin ne joita lapsena vähän jänskäsin mutta kuitenkin uitin ohimennessä sormia altaassa. Isoja punavalkoisia pötkäleitä. En uittanut sormia. Pysyvät asiat ja aikamatkailun vaikeus. Haikeus.