Viikko sitten palasin onneni kukkuloille Pariisista maskarat poskilla. Kuinka kauan olivat olleet poskilla, en tiedä, kukaan ei huomauttanut mitään. Emootio vai sade, todennäköisesti molemmat.
Il était temps. Edellisestä visiitistä aika tarkalleen kaksi vuotta. Hyvänen aika, kaksi vuotta.
Museoita, muotia, kukkasia, tuoksuja ja skeidaa. Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä.
Garnierin Palatsiin piti päästä, tietenkin. Niihin loosseihin. Loossit olivat paikallaan, jo toistasataa vuotta. Salin samettinen hämy valojen sammuessa, kuikuilu edessä istuvien niskan takaa (millä todennäköisyydellä tähän sattuivat suomalaisturistit!), Ida lavalla, väliaikashamppanjat ystävän kanssa. Puhdasta kultaa. Punaista ja mustaakin, pitkän kaavan mukaan. Hevosvideot…Pierre Lacotte ei kenties ole aivan yhtä elementissään videotaiteilijana kuin sievän jalkatyöskentelyn ja romanttisten pukujen loihtijana. Nautittava ilta yhtä kaikki.
Pariisi oli likainen ja ihana. Intensiivisiä juhlia seuraa eräänlainen krapula. Arki on hyvä rauhoittaa provinssiin. Mutta pian taas uudestaan. Paris est une fête.
Samedi dernier, j’étais de retour de Paris, le mascara sur les joues. Depuis combien de temps j’ignore, personne ne m’a rien dit. Était-ce l’émotion ou le temps pluvieux, probablement les deux.
Il était temps. Deux ans depuis mon dernier aller-retour, j’hallucine, deux ans.
Des musées et de la mode, des fleurs et des odeurs, le bordel. Du monde, beaucoup de monde.
Aller à Paris sans aller au Palais Garnier, pas possible. Les loges me manquaient juste diablement. Et voilà elles y étaient, intactes. Quelle émotion au lever de rideau, dans la pénombre de cette salle veloutée, de revoir Ida sur scène, d’applaudir un spectacle vivant. Les flâneries entractiennes, champagne et salles dorées avec une amie plus connaisseuse de Stendhal que moi. Le Rouge et le Noir donc, version Pierre Lacotte, plus dans son élément dans les petites batteries et costumes romantiques, moins en tant que vidéaste.
Paris est sale et formidable. Paris est une fête. Le lendemain de fête, il est bien de se retrouver dans sa Province, autrement ressourçante. Vive les aller-retours, à la prochaine!
petitaccentnordique 