Viilein kesä vuosikymmeneen. Kaksi piikkiä ja kiitollisuus. Lähikuppila, lähikulttuuri, uusia avauksia. Maskin ja maskittomuuden rutiininomainen rinnakkaiselo. Takaraivossa muistikuva oikeasta lockdownista, kilometrin perimetristä, edestakaisista iltakävelyistä parvekkeella. Ehkä emme mene enää tähän, kiitos tieteen kilpajuoksun.
Kiitos, vaan missä kohtaa jäivät pois iltakahdeksan aplodit eturintaman tekijöille? Aallosta toiseen ja neljänteen, resilienssi ja yhteisöllisyys muuttavat muotojaan. Ihminen valikoi. Kuppikunnat ja ihmeelliset teoriat.
Pandemia sai minut kirjoittamaan mutta ei missään vaiheessa ollut tarkoitus kirjoittaa pandemiasta. Kiitos ja anteeksi.
Ihmiskunta kaipaa jo tyynempää merta.
Un été pas trop chaud. Deux piqûres, la gratitude. Nouvelles ouvertures. Le café du coin n’est plus si loin. Masque pas masque. Un flashback de confinement. Peut-être plus jamais, grâce à la science? On sait qu’on ne sait pas. Une leçon de patience. La simplicité dans la complexité. L’instant présent.
Merci. Encore merci à ceux au premier plan. Où sont disparus les applaudissements de 20h? De vague en vague, la résilience change de forme, la résistance prend de la place. Entre les anti et les pro complexe devient compliqué. Une pandémie était censée unir, pas diviser?
Je ne voulais jamais écrire sur la pandémie, même si c’est la pandémie qui m’a fait écrire, comme tant d’autres.
Aspiration vers une mer plus calme.
petitaccentnordique 