Palatakseni vielä hetkeksi Pariisiin. Vaikka juuri pääsin haukkumasta ilmapiiriä takakireäksi. Hengästyttävä olisi ehkä parempi kuvaus. Eivät ihmiset välttämättä ole takakireitä lainkaan, hengästyneitä vain.
Koska aina on kiire, ja aina näet metron takavalot, ja seuraava tulee vasta kolmen(!) minuutin päästä. Jotenkin näin se menee kun arki ottaa ohjakset. Pariisilainen päivä on pitkä. Konttorilta ei lähdetä ennen esimiestä. Ei Japanissa, ei, Pariisissa. Palais de Tokyon kautta ehkä kyllä. Koska päälle ilta houkutuksineen. Tuolla menisi sitä, tuolla tuota, saisikohan vielä viime minuutin paikan. Vähintäänkin nyt lasilliselle. Lounassetelinippu toimii myös pitkiin illallisiin. Kävellen kotiin, toki, elokuvallisesti Seinen yli auringonlaskuun, yön valoihin. P’tain j’adore!
Ja sitten kun koittaa loma, tai edes pont, viikonlopun pitkäsilta, exit Paris. Sitä haluaa pois. Sitä on että merde tähän polluution määräänhän hengästyy. Ainaista yläpilveä. Ja kun taas palaa takaisin, on että quand même, rakastan.
Sopivalla etäisyydellä on aika hyvä. Vive la SNCF. Jotta voi kuitenkin helposti palata tarkistamaan että maailma on paikallaan.
Je vais et je viens…(S. Gainsbourg) Ja niin J. Birkin, missä muualla olisinkaan voinut häneen arjen banaalissa tilanteessa törmätä kuin…ja kulman takana W. Allen.
petitaccentnordique 