De nos jours beaucoup remplacent un ça marche par un ça roule. Les trottinette, monoroue et compagnie. Un vélo de cirque, celui à une roue, déjà vu, à Lyon, parmi les voitures, normal. Mais l’homme est fait pour marcher! Moi je dis en marche – à la limite de me faire passer pour une politicienne.
À Paris, c’est du sérieux (plus un sacré plaisir). Et je ne suis pas la seule à piétonner…décidément, Paris est une éternelle promenade. À une époque j’avais cette idée ambitieuse de marcher toutes les rues de Paris, arrondissement par arrondissement. À commencer par ceux que je connaissais moins bien, le 13ème, le 14ème, le 19ème…j’avoue que j’ai eu un petit coup de cœur pour le 19ème, où mes pieds m’ont pour la suite ramenée de plus en plus souvent, jusqu’à m’imaginer vivre dans le village Jourdain…juste avant de quitter la capitale, finalement.
Le 19ème est une pépite avec entre autres son parc des Buttes-Chaumont, sa Mouzaïa (et ses chats) presque irréelle, son canal d’Ourcq, son 104. Je pourrais dédier un texte entier au 104, le plus intéressant et plus accessible centre d’art de tout Paris. En bref j’adore.
Et puis j’adore faire du sport sans faire du sport.
La marche, c’est le rythme parfait pour profiter. Profiter de ce qu’on a autour de soi, en accès libre. Sinon pendant le premier confinement je marchais pas mal sur mon balcon, bien consciente du luxe d’avoir un balcon, d’être sur mes deux pieds. La marche est une forme de méditation, pas à pas.
Savoir s’arrêter aussi, de temps en temps. Tout roule si vite, de toute façon.
Välillä tuntuu et kaikki on ihan pyörällä (päästään). Sähköpotkulautaa, ykspyörästä, kaikkea mikä liikkuu, kovempaa. Kyllä, Ranskassa olen bongannut autoliikenteen seassa myös sirkuspyörän, sellaisen yksipyöräisen, ihan jaloilla poljettavan. Mutta ihminenhän on evoluution tuloksena luotu…kävelemään! Itse äänestän jaloillani, kävelyn puolesta. En puhu nyt sananmukaisesti En Marche-puolueesta tässä, enkä edes ole äänioikeutettu, mutta noin yleisesti siis kyllä pidän eteenpäinmenosta ja olen melko lailla avoin uudelle.
Pariisissa kävely riistäytyy helposti käsistä, kaupunki jotenkin kutsuu siihen. Se on ihanaa ja ehkä joskus vähän rasittavaakin, kun vapaapäivänä on vain mahdotonta jäädä kotiin. Pääasiassa ihanaa, siinä määrin, että yhdessä vaiheessa ideoin kävellä läpi kaikki Pariisin kadut, arrondissement kerrallaan. Aloitin niistä kaupunginosista, joita silloin tunsin vähiten. 13., 14., 19….
Yhdeksänteentoista menin vähän ihastumaankin, ja jalat palasivat sinne toistuvasti. Buttes-Chaumontin puistoon, Mouzaïan pittoreskiin ja kissojen valtaamaan huvilakumpuun, Ourcqin kanaalin rannoille, le 104:een, joka Pariisin kiinnostavimpana ja matalimman kynnyksen taidekeskuksena ansaitsisi ihan oman lukunsa. Jossain kohtaa kuvittelin itseni jo asumaan Jourdainin ”kylään”. Mutta siirryinkin sitten ihan provinssin puolelle.
Rakastan liikkua erityisen paljon silloin kun se ei tunnu urheilusuoritukselta. Rakastan kävellä.
Kävely on täydellinen rytmi profiteeraukseen. Hyötysuhde maksimaalinen. Ehtii ihmetellä, mitä milloinkin, missä milloinkin. Ensimmäisen (täys)lockdownin aikana kävelin myös parvekkeellani, tiedostaen parvekkeen luksuksen, ja sen että ylipäänsä on tolpillaan. Kävely on meditaatio, askel askeleelta.
Osata välillä myös pysähtyä. Kaikki menee muutenkin ihan tarpeeksi vauhdilla.
petitaccentnordique 