Debatti ei ole väärin.
Suomessa debatteja karsastetaan, Ranskassa ehkä jopa rakastetaan, keksitään joskus vaikka tyhjästä. Väittely on inhimillistä, vaan onhan se vähän myös taitolaji.
Pyrkimys steriiliin debattiin syö koko debatin (?)
Vähän nauratti kun eräs päivä, tai itseasiassa muutamaankin otteeseen, sain kuulla olevani liian diplomaattinen. Liian diplomaattinen, minä, mahtavaa…siis mitä eikö diplomaattisuus ollutkaan eräänlainen hyve, jopa professionaalinen pelisääntö?
Jos kun julkinen debatti Suomessa vaikuttaa verrattaen hyvinkin kesyltä, on somessa ja netissä pelin henki toinen. Näppäimistöt huutelee toisilleen ärhäkästi, yllättävänkin. Olemmeko kadottaneet kyvyn olla rakentavasti eri mieltä, kysyi taiteilija hiljan suomalaisen valtamedian haastattelussa. Hyvä kysymys.
Rakentavasta debatista ajatus juoksi debatin rakentamiseen, siihen taitolajiin, johon ranskalaiset vaikuttavat saaneen enemmän valmennusta, ehkä jo peruskoulussa, vai kenties äidinmaidossa? Argumentoinnin jalo taito, helpommin sanottu kuin tehty, erityisesti outsiderille. Ensimmäiset vuodet menevät mestareita observoidessa.
Miekkailu on Ranskassa arvostettu urheilulaji, tuli mieleen ohi aiheen. Mutta siis täytyy tähän väliin todeta et oon alkanu diggaamaan ranskalaisia televisiodebatteja ja muita, heilutellaan sitä säilää, ollaan reippaasti eri mieltä, otetaan tila haltuun, tässä riskeeraa tulla vähän päällekkäisyyksiä, ihmisiä kun ollaan, eikä aina diplomaatteja. Ei oo harmaata. Kyllähän kunnon debatti parhaimmillaan tuo pöytään nyansseja, erikielisyyttä, erimielisyyttä, monivärisyyttä.
(Universaalisti upeinta on se kun vieläpä tarkoitetaan mitä sanotaan. Toivon isoja, tiedän.)
Tässä veistelen mustaa valkoiselle, en miellyttääkseni, en provosoidakseni, kunhan olen mieltä. Argumentteja puolesta ja vastaan, otetaan vastaan. Huomioliivejä en päälleni vedä, enkä ajatellut jatkossakaan. Enemmän debattia, vähemmän anarkiaa.
Il y a toujours une petite place reservée au débat. (Même quand il n’y a pas de raison.)
J’adore les débats (télévisés et autres) à la française. Il y a du pour et du contre, tout un arsenal d’arguments, du gestuel, du vif, époustouflant même. Ok des fois ils parlent les uns sur les autres, mais en tout cas ce n’est pas stérile quoi. En Finlande, c’est mille fois plus lisse, sauf sur la Toile, lieu de sauvageries de toutes sortes. Un problème universel que ce terrain de jeux mi-anonyme?
Ça m’a fait rire quand on m’a quelquefois qualifiée ‘beaucoup trop diplomate’. Ah bon, la diplomatie n’est donc pas forcément un vertu, une marque de professionnalisme? Bon, pas de soucis.
Ne pas être d’accord, et le faire avec style, les Français y sont forts. Ils sont forts en sport d’escrime aussi. Rien à voir, cela m’est venue à l’esprit comme ça. Une leçon d’arguments et de timing. Plus facile à dire qu’à faire, surtout pour un outsider. Peut-être qu’ils ont appris ça déjà à l’école élémentaire?
Les premières années, le débat est réel, mieux vaut observer les maîtres faire. À risque d’être qualifié un diplomate.
Le débat est un art. (Je vois que j’arrive à associer tout à l’art, moi, l’art qui est si essentiel à l’humanité.) Le débat est aussi profondément humain. Car sur la plupart des choses, on n’est tout simplement pas d’accord. Et c’est formidable. Les goûts et les couleurs.
Dans le meilleur des mondes, on dit ce qu’on pense vraiment. Dans le meilleur des mondes, le débat est constructif. L’Internet n’est probablement pas le meilleur des mondes, mais faute de mieux particulièrement fréquenté en ces temps particuliers. Soyons sympas dans nos désaccords. Vive le débat!
petitaccentnordique 