Ranskaan muuttaessamme olin ehkä salaa haaveillut Pariisiin muutosta. Miehen työ vei Roueniin, joten sinne läksimme, mutta Pariisi poltteli sen puolentoista tunnin junamatkan päässä, ja oli vain ajan kysymys. Työllistyttyäni Pariisiin oli se myös esimiehen usein toistuva kysymys: milloin teillä onkaan se Pariisin osoite?
Kyllähän esimies hyvin tiesi, ettei asunnonvaihto ole käytännössä mahdollista silloin kun vielä on koeajalla, koska dossier. Mutta kyseli kuitenkin « hyväntahtoisen säännöllisesti ». Kuten tullut jo selostettua, junailu oli sitäpaitsi minulle ihan ok, enkä koskaan ole ollut yhtä ajoissa töissä kuin tullessani 130 kilometrin päästä.
Mutta niin, kävihän ajatus Pariisissa asumisesta koko ajan ajankohtaisemmaksi. Ja kiinnostavaksi meille molemmille, mieheni työn ollessa joka tapauksessa osin etätyötä. Onnekas sattuma, hieman koeaikani päättymisen jälkeen yksi kollega oli muuttamassa ja ystävällisesti ehdotti esittelevänsä meidät asunnonomistajalle. Välttäisimme siis kokonaan tyypillisen dossier-kilpailun sensadan muun hakijan kanssa. Piti ainoastaan hurmata vanha rouva, joka asunnon omisti.
Tiesin heti mitä tehdä: käsin kaunokirjoituksella kirjoitettu motivaatiokirje, jossa kuvailen miksi olemme ihastuneet juuri hänen asuntoonsa, ja miksi me olemme juuri ne ihastuttavat seuraavat vuokralaiset. Bingo. Sitäpaitsi tapaaminen rouvan kanssa oli kaikinpuolin ihastuttava.
Näin. Tämä ruksi meni sitten yllättävän helposti. Meillä oli nyt osoite Pariisissa. Ihmiset vielä kommentoivat, kuinka « hyvä osoite » se oli, « beau quartier ». Sitähän se toki oli. Mutta erityisesti keskeinen ja rauhallinen, kätevä.
Itse asunto puolestaan oli pariisilaiskaksioksi tilava ja suorastaan kliseisesti juurikin siellä katolla, ylimmässä kerroksessa, ilman hissiä tietysti. Tämä pariisilainen kattohuoneistomme oli siinäkin mielessä kliseisen pariisilainen, että suihku oli pieni hengittämätön komero, vessan ovea ei mahtunut sulkemaan pöntöllä istuessa, ikkunassa oli halkeama, asunnon ainoa lämmityslaite oli hieman kiuasta muistuttava valtava retropömpeli olohuoneessa, kerran satoi legendaarisesti keittiön katon läpi sisään, ja mitä muuta…Mutta mitäs pienistä, lähin puisto oli Eiffel-tornin!
Au moment de notre installation en France, je rêvais déjà secrètement de Paris je crois. Ça fut Rouen, car l’employeur de mon compagnon se trouvait à Rouen, mais Paris existait dès le début, à cette fameuse distance d’une heure trente en train. Ce n’était donc qu’une question de temps. Puis, après avoir démarré mon nouveau travail, c’était aussi la question fréquente de mon manager: « Et vous aurez quand votre adresse parisienne? »
Elle le savait très bien, mon manager, qu’il était quasi impossible de changer d’appartement au cours de la période d’essai. Ça ne ferait pas un beau dossier! Et puis moi j’étais ok avec mes trajets de train, et jamais aussi en avance le matin que quand je venais de 130 km de loin. Elle me rappelait quand même de temps en temps de cette adresse…parisienne.
Admettons-le, Paris commençait à vraiment nous attirer tous les deux, le travail de Monsieur étant partiellement à distance de toute manière. C’était donc un projet imminent quand une de mes collègues (très gentille!) m’a un jour expliqué qu’ils allaient déménager de leur appartement, et qu’elle pourrait nous présenter directement à la propriétaire si cela nous intéressait. Cela nous a fort intéressé en effet.
S’offrait à nous un accès direct à un appartement, sans passer par la concurrence de mille et un dossiers. Fallait juste charmer Madame la propriétaire, une dame âgée. J’ai eu la fort bonne idée de lui écrire en manuscrit une belle lettre de motivation, argumentant à quel point nous trouvions son appartement charmant, et à quel point nous en serions les locataires charmants. Bingo. La rencontre avec cette dame fut charmante dans tous les aspects. Nous voilà ses nouveaux locataires!
Adresse à Paris ✔️. Cette étape fut étonnamment facile. (Grace à cette collègue d’amour, bien sûr.) Une « belle adresse », de surcroît. Les gens nous répétaient que nous habitions un « beau quartier ». Et oui c’était tout à fait ça. Mais surtout un quartier central et calme, pratique.
Quant à l’appartement lui-même, c’était un cliché parisien: sur les toits, sans ascenseur bien évidemment, manquant cruellement d’espace (et de ventilation) au niveau des espaces sanitaires, sinon plutôt spacieux comme deux-pièces, une vitre fissurée, un système de chauffage trop bizarre (et complètement daté!), une petite entrée de pluie une fois par le plafond de la cuisine, j’en passe. Il y avait incontestablement du cachet de l’ancien. Et franchement who cares, le parc le plus proche était le Champ de Mars!
petitaccentnordique 