Paris se souvient. Je m’en souviens.
Cette photo, je l’ai prise dans la nuit du 13 au 14 novembre, depuis ma fenêtre de cuisine. Je fixe le pic de la tour dans le noirceur de cette nuit. Mais qu’est-ce qui se passe dans ce monde. Silence.
Je venais de passer un beau début de soirée dans le Nord-Est de Paris. Un spectacle que je suis allée voir un peu fatiguée par la longue semaine, mais dont je suis sortie rechargée, inspirée même. Puis rentrée à la maison. Changement de métro vers 21h20 à République. Très clair souvenir de cet instant d’attente sur le quai de la ligne 8 direction Balard, de ces quelques minutes affichées. Les minutes en attente du métro semblent toujours si longues. Puis rentrée à la maison. Tranquille.
Encore quelques heures inconscientes, un bon repas emporté, seule à la maison. (J’étais rentrée de Finlande la veille, mon compagnon y est resté quelques jours de plus). Tranquille.
Je vais au Facebook. Silence.
Silence aux victimes de cet attentat, aux victimes de tous les attentants avant et après. Mais où va ce monde?
Les quelques jours qui ont suivi, j’ai préféré le bus au métro à l’heure du pic matinal, même si rien ne s’est passé dans le métro ce vendredi. Puis petit à petit, enfin assez rapidement finalement, la vie est rentrée dans l’ordre. Avec de nouvelles précautions, déjà présentes ici et là depuis quelque temps bien sûr, cette fois vraiment systématisées. Les soldats armés dans tous les coins, les détecteurs de métaux sur les entrées recevant du public, le rituel d’ouvrir son manteau et son sac systématiquement à l’entrée. Les signalements quotidiens de colis suspect dans le métro. La « nouvelle normale ».
Pas de mots.
Pariisi ei unohda. Minäkään en unohda.
Otin tämän kuvan keittiön ikkunasta, 13. ja 14. marraskuuta välisenä yönä, vuonna 2015. Tuijotan tornin piikkiä pimeässä yössä. Mitä tässä maailmassa tapahtuu. Hiljaisuus.
Olin viettänyt hyvän alkuillan Koillis-Pariisissa. Esitys, jota lähdin katsomaan pitkästä viikosta hieman jo väsyneenä virkisti, inspiroikin. Sitten palasin kotiin. Metronvaihto Républiquella 21h20 ja siitä pari minuuttia eteenpäin. Mieleeni piirtyy tarkasti tuo hetki, odotus ja 8-linjan laiturin kello. Metronodottajan minuutit tuntuvat pitkiltä. Sitten palasin kotiin. Rauhallinen ilta.
Vielä pari tietämätöntä tuntia. Hyvä take away-illallinen yksin. (Olin palannut parin päivän Suomen-visiitiltä edellisenä päivänä, mieheni jäi vielä muutamaksi päiväksi). Rauhallinen ilta.
Avaan Facebookin. Hiljaisuus.
Hiljaisuus iskun uhreille, tämän ja kaikkien iskujen tätä ennen, tämän jälkeen. Mihin tämä maailma on menossa?
Tätä seuranneina päivinä otin aamuruuhkan aikaan mieluummin bussin kuin metron, vaikka ei metrossa mitään tapahtunut tuona perjantaina. Pikkuhiljaa, tai oikeastaan aika nopeasti, arki valahti taas normaaliinsa. Uusin arkisin peruselementein, tai siis olihan näitä jo aiemminkin siellä täällä, mutta nyt systemaattisesti katukuvassa, kaikkialla: sotilaat rynnäkkökivääreineen, metallinpaljastimet yleisötilojen ovilla, takin ja laukun avaus sisäänkäynneillä rutiininomaisena osana koreografiaa. Päivittäinen epäilyttävä paketti-kuulutus metrossa ja joku/jotkut metrolinjoista poikki. « Uusi normaali ».
Sanaton.
petitaccentnordique 