Ei-aamuihmisenä junailin asiani niin, että pian seisoin melkein joka aamu Rouen R-D -laiturilla viimeistään kaksikymmentä yli kuuden, sopivaan kohtaan asemoituneena, jotta nyt saisin ainakin istumapaikan. Juna lähti 6h24. Mutta pieni kela vielä taaksepäin.
Rouen osoittautui siis moninpuolin söpöksi, kodikkaaksikin. Melko pian kuitenkin sisäistin, että töitä olisi pikemminkin pääkaupungissa. Niin, Rouenin etuja oli myöskin se, että etäisyys Pariisiin oli vain puolitoistatuntinen (parhaimmillaan tunti kymmenen minuuttia junavuorolla, joka ei pysähdy matkan varrella). Ja koska juna on TER, eli sellainen ei-niin-nopea paikallisjuna, lipun hintakin oli kohtuullinen. Tuntuipa mahtavalta asua kahdenkymmenen euron päässä Pariisista!
Minusta tuli pian uskollinen valtiolliselle junayhtiölle. Ensin ylenin Grand Voyageur-kortin omistajaksi, ja lopulta kuukausilippulaiseksi, osaksi tuhansien rouenilaisten työläisten armeijaa, joka aamuisin nuokkuu siinä laiturilla istumapaikkaa kytäten. Juna saapui yleensä Le Havresta, osa matkasi töihin siis vielä kauempaa.
Rouen Rive Droite – Oissel – Val-de-Reuil – Gaillon-Aubevoye – Vernon-Giverny – Mantes-la-Jolie – Paris St-Lazare.
Ensimmäiset pysäkinvälit oli ihanaa käpertyä takin sisään ja vain hibernoida. Junassa oli usein kylmä. Pysäkki pysäkiltä tunnelma tiivistyi ja puheensorina lisääntyi. Opin pitämään näistä junamatkoista, ja hyvä niin, sillä matkaa kertyi kolme tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, seitsemän kuukauden ajan. Olen kyllä itseasiassa aina pitänyt junista. Nämä raiteet olivat linkki työn ja kodin, pääkaupungin ja provinssin pikkukaupungin, kahden erilaisen Ranskani välillä. Eräänlainen välitila, oma aika, mutta myös kollektiivinen kokemus, olla osa porukkaa, joka aamusta toiseen matkaa työn perässä Pariisiin ja illaksi takaisin.
Olin siinä mielessä onnekas, että työpaikkani sijaitsi varsin lähellä St-Lazaren asemaa, reilun vartin kävelymatkan päässä, tai no juoksuksihan siinä sai pistää jos varttiin meinasi ehtiä suurten tavaratalojen edustan ruuhkan läpi. Mutta ei tarvinnut ottaa enää jatkoyhteyksiä. Tunnollisuuttani en edes ottanut viimeistä mahdollista junaa, jolla olisin juoksujalkaa ehtinyt, vaan sitä edellisen, koska mahdolliset tekniset viat matkan varrella, koska mahdolliset lakot. Realiteetteja molemmat ja syy miksi siis seisoin asemalaiturilla jo kuuden pintaan. (Onnekseni myös Rouenin päässä asuin vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä asemalta). Arkeni asemapaikat, ja se rautatie.
Pariisiin saapuessa kahdeksan aikaan oli aina aikaa. Työ alkoi usein vasta 9h30. Tähän myös muodostui oma rutiininsa, kakkosaamupala, eli kahvin ja croissantin/pain au chocolat’n muodostama kahden euron ‘formule’ jossakin aseman ympäristön halpakahvilassa. Ei se ollut glamöröösiä, mutta elämänmakuista oli. Olen nyt kuitenkin Pariisissa töissä ja tosiaan vaivaudun tänne joka aamu 130 kilometrin päästä ja tässä istun jälleen ketjukahvilassa vetämässä lämmintä croissantia (ja kuumaa kahvia, lisää kuumaa kahvia!), lätkimässä naamaan vähän ripsiväriä ja huulipunaa. Näillä jaksaa kohta puikkelehtia läpi turistiruuhkan työpaikalle.
Takaisin asemalle oli puolestaan usein kiire. Jos olin iltavuorossa, oli aikaa työvuoron päättymisen ja viimeisen junan lähdön välillä tasan 20 minuuttia. Siihen aikaan suurten tavaratalojen edustat olivat sitäpaitsi vielä kansoitetummat. Juoksin. Aina. Vain kerran myöhästyin, ja se oli onneksi viikonloppu, jolloin meni vielä yöjuna, ja pääsin ennen aamukolmea kotiin nukkuvaan pikkukaupunkiini.
Tänä päivänä junayhtiön nimi on Oui. Oui.sncf. Hölmöjä nuo väkinäiset nimimuutokset!
Moi qui aime tant les matins, avais organisé ma vie de sorte de devoir prendre le train de 6h24. Me voilà donc sur le quai de Rouen R-D, à six heures et vingt au plus tard, installée au bon endroit pour attraper une bonne place, une place assise au moins.
Un petit retour en arrière. Rouen s’est donc dévoilé sympathique, agréable à vivre. Mais, assez rapidement, j’ai compris que le marché de travail se trouvait plutôt à la capitale. Un des points forts majeurs de Rouen était sa relative proximité avec Paris: une heure et demie (une heure dix en train sans arrêt) et 20€, en TER. Je m’en félicitais!
Je suis donc rapidement devenue une fidèle de la SNCF. D’abord détenteur d’une carte Grand Voyageur, puis abonnée mensuelle. Suis devenue une de ces milliers de rouennais qui font la navette Rouen-Paris pour le travail, une de ceux qui se retrouvent chaque matin sur ce même quai. Le train arrivait souvent du Havre, certains d’autres faisaient un trajet encore plus long!
Rouen Rive Droite – Oissel – Val-de-Reuil – Gaillon-Aubevoye – Vernon-Giverny – Mantes-la-Jolie – Paris St-Lazare.
Le temps des premiers arrêts, j’hibernais sous mon manteau, trop bien. Il faisait souvent froid dans le train. Plus on s’approchait de Paris, plus de monde entrait dans la rame, plus le niveau sonore montait. J’ai appris à aimer ce temps passé dans le train, trois heures par jour, cinq jours par semaine, pendant sept mois. Au fond, j’ai toujours aimé les trains, je crois. Cette ligne était devenue le lien entre mes deux mondes, mes deux France, mon quotidien professionnel et mon chez-moi. Sorte d’espace intermédiaire, un temps pour moi-même, mais aussi une expérience collective, un sentiment d’appartenance à une tribu de travailleurs navetteurs.
J’avais de la chance, pas besoin de prendre encore le métro ou autre correspondance. Un bon quart d’heure à pieds pour rejoindre mon lieu de travail, en fonction de la foule à traverser devant les grands magasins Haussmann. Et puis finalement j’avais tout mon temps, car en employée consciencieuse, je prenais jamais le dernier train possible. Par peur de soucis techniques, ou grèves, tous deux totalement possibles. La raison pour laquelle je me retrouvais donc sur le quai de Rouen R-D de bon matin. (Heureusement, à Rouen aussi, que dix minutes à pieds me séparaient de la gare.) Ma vie, mes gares, le chemin de fer.
Arrivée à Paris vers huit heures, j’avais du temps à passer avant le début du travail à 9h30. Une autre petite routine matinale s’est installée pour remplir ce temps: le petit-déj numéro 2, composé d’une formule café-croissant dans une de ces chaînes pas chères autour de la gare. Rien de glamour dans tout ça, une petite fierté tout de même que de travailler à Paris, malgré les 130km de distance et tout. Un croissant tout chaud, encore du café, une petite touche de mascara, du rouge à lèvres, allez hop, faut que j’y aille. Je me précipite à travers les masses de touristes, prête à recommencer la journée, une troisième fois.
Pour le train de retour, en revanche, c’était la course. Si je faisais ‘la fermeture’, j’avais tout juste 20 minutes entre la fin du boulot et mon dernier train. Et à cette heure-là, encore plus de monde devant les grands magasins. J’ai couru. Avec succès, car seulement une fois j’ai raté le train. Et même pas eu besoin de prendre un hôtel, car ça tombait un samedi et il y avait un train de nuit. J’ai donc pu gagner mon lit avant trois heures du matin. Dans ma province endormie.
Aujourd’hui la société nationale des chemins de fer s’appelle Oui. Oui.sncf. Un peu cons, ce type de changements de noms!
petitaccentnordique 