Ehkä siihen tarvittiin tällainen maailmantila, tällainen mielentila, tänään syntymäpäiväänsä viettävän ystävän töytäisy, tai yksinkertaisesti tällainen aika, että tämäkin sivu aktivoitui, odotettuaan kuuliaisesti jo kohta viisi vuotta.
Ylläpidin tätä sivustoa ainoana mainintanaan ”contenu introuvable”, maksellen jo Premiuminakin pari vuotta, koska ne mainokset. Annoin odottaa. Pidän toki mustavalkoisesta minimalismista, mutta ehkä sivu, jolla on sisältöä olisi kuitenkin jotakin enemmän?!
Kenties olen valmis kirjoittamaan jo jotakin Ranskastakin. Kymmenes vuosi pyörähti käyntiin, perspektiivi on tänään monisyisempi, rikkaampi, suhteutetumpi. Maahanmuutto tuntuu jo kaukaiselta, tosi kaukaiselta. Mutta omituisinta tässä uuden vuosikymmenen korkanneessa uudessa vuodessa lienee se, että lähimenneisyyskin tuntuu välillä niin kaukaiselta. Juuri kun minun Ranskani oli jotenkin tosi asettunut, luiskahti se tavallaan yhtäkkiä käsistäni. Sosiaalinen Ranskani, sillä sitähän minun Ranskani eritoten on – sosiaalinen, kielellinen – tehty pienistä inhimillisistä kohtaamisista, kulttuurista, esityksistä, jutusteluista, poskisuudelmista, eräänlaisesta proksimiteetista.
Tänä vuonna olenkin jo tähän mennessä ollut ehkä eniten ikinä sisällä ja ulkona, konkreettisesti. Palannut juurillekin pitemmin kuin koskaan sitten maastamuuton. Siihen ehkä hyvin kiteytyykin tämä ”ulkolaisuus”, katselee ikäänkuin sisältä ja ulkoa, yhtä aikaa tai vaihdellen. Ja se on tosi intensiivistä.
À suivre.
Il fallait peut-être ce contexte mondial, cet état d’esprit, ce petit mot d’une amie dont c’est l’anniversaire ce jour, ce temps très particulier tout simplement, pour passer à l’acte, pour enfin activer ce site, en attente depuis bientôt cinq ans.
Ce site, dont le seul contenu était la mention « contenu introuvable », dont je payais tout de même la version Premium depuis quelque temps déjà, histoire d’éviter les annonces. En attente donc. Alors oui, j’aime bien le minimalisme, mais finalement, un site avec du contenu, ça aurait quand-même son petit truc en plus?!
Ma dixième année en France déjà. Je commence à avoir une perspective plus riche, plus nuancée, plus relative. L’arrivée semble déjà si lointaine. Mais ce qu’il y a de plus bizarre dans ce temps précis, c’est que même le passé tout récent semble, en tout cas momentanément, très lointain. Quelle étrange façon de démarrer une nouvelle décennie! Au moment où « ma France » me paraissait peut-être plus cohérente que jamais, elle a comme disparu d’un coup, bam. Ma France, faite de rencontres entre humains, de culture, de spectacles, de papotages en français, de bisous, une certaine proximité quoi.
Cette année, très concrètement, j’ai déjà passé plus de temps à l’intérieur (le confinement), puis à l’extérieur (comme une envie de « retour à la forêt », post-confinement) que jamais. Un retour aux racines aussi, finalement. Dedans et dehors. C’est d’ailleurs dans ce regard intérieur et extérieur à la fois, où se manifeste, quelque part, le fait d’être étrangère. Pas si étrange que ça, finalement, mais très intense, et tout à fait fascinant.
À suivre.
petitaccentnordique 